Hienoista helpostusta

Tänään saatiin vihdoin puhuttua yhdessä asiallisesti ensimmäistä kertaa viikkoon. Sen verran aikaa meni, ennenkuin B oli saanut mietittyä asioita ja oltiin myös kahden kotona ilman vierailijoita. Viime viikolla oli joka ilta joku käymässä ja viikonloppuna myös anoppi myös.

Minä olin myös miettinyt tilannetta omasta kulmastani erityisesti viime yönä kun en saanut nukuttua. Minä pohdin, että en mielestäni ole mikään hirveä ihminen vaan oikeastaan päinvastoin. Ja se yhteinen elämä, jonka olemme viimeisen 12 vuoden aikana yhdessä rakentaneet on minulle tärkeä. Sitä ei voi heittää hetkessä pois. Ja sitä paitsi rakastan B:tä edelleen. Olemme yhdessä kokeneet vaikeita aikoja sairauksineen ja muine murheineen. Ja myös oppineet nauttimaan elämästä ja sen pienistä iloista. Haluan yrittää edelleen yhdessä vaikka sitten vähän eri pohjalta jos se tarpeen on.

B kertoi miettineensä samanlaisia mietteitä - siis omalta kantiltaan ja tullut melkein samaan tulokseen. Vain sillä erotuksella, että hän nyt on sattunut rakastumaan yhteiseen kaveriimme.
Heillä ei ole kuulemma suunnitelmaa eikä tarkoistua rikkoa meidän elämäämme, eikä kaverimme perheenkään. Lisäksi B vakuutti, että jos hänen on jossain tilanteessa valittava kumman kanssa yhdessä elää ja asuu, niin minä olen se mies. Ja tapahtui mitä tahansa, me pysymme ystävinä. Senhän olimme jo vannoneet ensimmäisenä iltana kun tapasimme 12 vuotta sitten. Ja sitä valaa on jouduttu muutaman kerran vuosien mittaan jouduttu muistelemaan.
Käytännössä näillä näkymin siis ulkoisesti ei mikään muutu. Me kuulumme yhteen ja pysymme yhdessä. Ja kaverimme kuuluu elämäämme kuten jo viisi vuotta jo muutenkin. Tosin painopiste B:n tunne-elämässä on nyt vähän eri suuntaan kallellaan.
Sehän on vuosien mittaan vaihdellut monastikin, mutta on aina pysytty yhdessä ja päästy yhteisymmärrykseen.
Sen verran mietin yrittää muuttaa omaa elämääni, että yritän olla olematta niin riippuvainen B:stä ja antaa hänelle ja myös itselleni vähän enemmän aikaa, ettemme joka minuutti roiku yhdessä.
Minulla on nyt jo ihan rauhallinen ja tasapainoinen olo ja luulen tulevani toimeen niin itseni kuin tämän tilanteenkin kanssa.
Kumma kun puhuminen (ja kirjoittaminenkin) auttaa, kun yrittää lajitella ajatuksiaan ja tunteitaan.